Antikohteliaisuuksia

Ääneni on ohut ja särkyvä, en uskalla laulaa korkeita kohtia mikkiin. Olen laulutunnilla. Hengitystekniikkani on kuulemma jotenkin muuttunnut, radikaalisti päin mäntyä. Samoin leukani työntyy ihmeellisesti eteenpäin saaden ääneni kuulostamaan vielä karseammalta, mutta en vain saa sitä pysymään paikallaan, en ehdi reagoida ennen kuin se on jo lauluäänentappoasennossa. "Minkälaista musiikkia sä kuuntelet nykyään? Älä matki! Nyt toi kuulosti sellaselta RRIIAHRAAHRRRAAA! Eihän sen sellaselta pitäis kuulostaa! Mitä sä oikeen teet?" Yllätyn, kun tajuan kyyneleideni vaan alkavan virtaamaan poskilleni ja silmieni sumentuvan. Ensimmäistä kertaa koskaan laulutunnilla.
Ainahan lauluopeni on opettanut samalla tavalla ja se on hyvä, ilman neuvoja en parantuisi pätkääkään! En mä halua itkeä, enkä todellakaan halua olla joku  herkkänahkainen itsetunto-ongelmainen, kaikesta loukkaantuva ja pienestäkin vollottava oppilas, jota ei pysty opettamaan.  Ne eivät ole pahaa tarkoittavia, vaan rakentavia kommentteja! Ennen olen vain osannut porskuttaa eteenpäin, nauraa kommentille ja onnistua seuraavalla kerralla paremmin. Mutta nyt mä en halua enää laulaa yleisön edessä, en EN. Mikä mulla on?!

Noin neljä, viisi vuotta sitten tajusin, ihan itse, katsomaan asioita kriittisesti. "Asioihin" kuuluin myös minä itse. Siis oikeasti, päätin alkaa vähettelemään itseäni kun kaikki muutkin sitä tekevät. Pian, jo kuukauden sisällä huomasinkin, että kun tarkemmin katsoo, niin monella tytöllä on pienempi ja suorempi nenä kuin mulla. Ja kauniilla tytöillä on tähtisilmät ja mulla pienet harmaanvihertävät, joita kehystivät vaatimattomat suorat ja vaaleat ripset. Oikeat harmaahiirulaisräpsyttimet. Kaiken lisäksi mulla on aika leveä, vahva leuka, toisin kuin niillä, joita pidin kauniina. Tarjosin itseni mollaamisen pikkusormen, mutta paholainen veikin sitten koko käden.

Itseni lisäksi itsetunnon alentamista ovat opettaneet muutkin. Milloin saan kuulla käyttäväni liian kireitä makkarankuorifarkkuja, joista pursuan ulos kuin pullataikina, milloin omistavani jopa läskin naaman. Mulla ei kuulemma ole ollenkaan vyötäröä ja näytän törkeeltä. Isovanhempieni nuoruusvuosiin sijoittuvaan koulumusikaaliin, jossa esiinnyn, lainasin mummuni reilusti mitoitetun kietaisuhameen ja sain kuulla nälvintää siitä kuinka siihen varmaan pitäisi lisätä uusi kangaskaistale mua varten. "No Tuulin ei nyt tarvii varmaan ottaa mitään noista, älä homella!" on myös ahkerassa käytössä kulunut fraasi.
Joskus kehutkin voivat tuntua ikäviltä. Tai ainakaan mä en vaan osannut ottaa kohteliaisuutena, kun mummu sanoi, että musta tulee, että mä oon, sellanen "komia nainen". Niin. Kun kaikki nämä kommentit tulevat vielä läheisiltä ihmisiltä... En ole vain osaa sulkea korviani niiltä täysin.

Niin kuin se peilistä toljottava liian tukeva/komea, omissa silmissään ruma ja epäonnistunut tyttö ei riittäisi. Se samainen itseään syyttävä ja taas kerran epäonnistunut neiti tuijottaa takaisin nimittäin muualtakin, kuten koulutodistuksesta. Miksi kaikesta verestä, hiestä ja kyyneleistä, kovasta työstä tulee matikasta kerta toisensa jälkeen 5? Ai olen hyvä englannissa? No miksi kovinkaan työ ei auta, miksi on Mission Impossible saada 10? Toiset hyppisivät viikon englannin ysistä, mutta Tuuli sanoo ihan sama ja miettii miten seuraavassa jaksossa pitäisi opiskella jotta se kymppi tulisi. Ja liikunta, huhhuh. Tunnustan olevani ihan täystoope lähes joka ikisessä koulu-urheilulajissa, mutta mä yritän. Koulunumero 8, hmph.

Tiedän, että kuitenkin liikun liian vähän, saan kuulla siitä läskiyteni ohella usein. Haaveilen siitä, että liikkuisin liian paljon ja söisin liian vähän ja olisin laiha, olla siro ja olla tyytyväinen itseeni ja sanoa mua läskeiks sanoneille "Fuck you, nyt mä oon liikkunut ja oon sen takia huonossa kunnossa, mites sitä nyt suu pannaan?!" Tällainen Tuuli ei tule kuitenkaan koskaan esiintymään muualla kuin mielikuvituksessani, se on varma.
Sitä paitsi jonkun toisen hyväksynnän, tai toiselle näyttämisen vuoksi laihduttaminen on tyhmää ja turhaa. Se taulapää tulee löytämään susta vikaa aina, minkälaiseksi ikinä muututkaan. Ja lopuksi olet itse ihan sekaisin, eikä sulla ole hyvä olla vaikka kunto olisikin hyvä, jos olet laihduttanut väärästä syystä.

Katsoin pienenä OC:ta ja lempihahmoni oli kuvankaunis, kohtalokas Marissa Cooper. Odotin niitä aikoja, kun kasvaisin isoksi ja olisin yhtä kaunin ja hoikka. Olen kuitenkin joutunut toteamaan, että minusta ei tulisi edes personal trainerilla ja miljoonalla plus yhdellä kauneusleikkauksella Marissan näköinen. Unelmani unelmaminästäni ovat särkyneet ja olen siis pettynyt itseeni.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tajuta, etten halua olla itseni vihollinen, en itseni pahin arvostelija. En haluaisi ajatella itsestäni pahaa ja olla armoton. En jaksaisi katsella kriittisesti. Tästä tavasta on vaikea päästä eroon, sillä olen jo kauan ollut sitä mieltä, että jok'ikinen kohta mussa on keskinkertaisen alapuolella, ettei mulla ole mitään sellaista kaunista. Paitsi hiukset ihan ok. Tuntuu naurettavalta ajatukselta, että jonkun mielestä, tai vaikka mun mielestä, voisin olla kaunis. Tai edes mukiinmenevä.


 But I want to raise up from here, and I'm on my way.

Se toinen persoona

Löhöän tuolissa tehden en-yhtään-mitään. Tai oikeastaan naksauttelen kieltäni ja pyörin  tuolilla vaikka siitä tuleekin paha olo. Suljen silmät ja pysähdyn, öyh. Kun ei enää pyörrytä, jatkan pyörimistä ja stoppaan taas. Ryhdistäydyn vähän ja kaivan kännykkäni taskusta. Nettiyhteys päälle, valikko, Facebook. Onko uusia ilmoituksia? No eipä taida olla kun viime tarkistuksesta on 10 minuuttia. Raahaudun koneelle kuuntelemaan musiikkia. Alicia Keys, Eva Cassidy, Hurts, Birdy, Adele, sun muita rauhottavia balladeja.

Laahustan keittiöön ja otan jogurttia ja mysliä ja maitoa. Maitoa vielä toisenkin lasin ja kolmannenkin. Mitäs nyt tekis? Olen yksin kotona. Tosiaan, digiboksille on tallennettu Glee jota en ole vielä katsonut. Sitä katsoessa meneekin seuraavat 40 minuuttia.

Ovi kolahtaa, nyt äkkiä telkku kiinni ja omaan huoneeseen. Pikkusiskoni ja pikkuveljen kinastelu kuuluu eteisestä. Yhyhyy, nyt saan odottaa rauhaa siihen asti, että ne menee nukkumaan. Tartun kirjaan, koulukirjaan tarkemmin sanoen. Ylihuomenna on koe ja mä en osaa mitään.

Koeviikko siis. Mä en ole järkevä lukija ja mulla on huono surkea itsekuri alkaa tekemään jotain mikä ei kiinnosta. Niinkuin vaikka lukea bilsan kirjoja kokeeseen. Olen silti kohtuullisen hyvä oppilas, ja kiltti. Kuten monissa muissakin asioissa, mulla pitää olla ihmisiä ympärillä, että saan asioita tehtyä. En tajua omaa logiikkaani, mutta mun on vaan todella vaikeeta alottaa lukeminen omassa hiljaisuudessa, rauhassa. Aina alotan kaiken kun on hälinää ympärillä ja ärsyynnyn sitten kun ne pitää ääntä. Ja jatkan lukemista vielä pari tuntia keskiyön jälkeen, sillon oon jo päässy lukemisen makuun ja lopetan sitten kun mikään ei enää pysy päässä.

Aamulla olen hermona ja mahakivun kasvaminen on suoraan verrannollinen kokeen lähestymiseen. Kertaan vielä tunnin koulussa ja sitten kokeeseen. Jos kyseessä on matikan koe, ensimmäinen tunne on totaalinen blackout.  Pureskelen sen vähän mitä kynsistä on jäljellä, hengitän syvään, enkä vahingossakaan katso opettajaan. Se merkitsee sitä, että hei enpä ole tehnyt vielä yhtäkään tehtävää ja tarvitsisin jo nyt apua. Kohta mieleen alkaa palata jotain, miten kyseistä tehtävää voisi aloittaa ja lopulta saan muistakin raavittua jotain kasaan ja voilá! Siitä tulee vitonen. Tai pääsen uusintaan.

Onneksi en ole muiden aineiden kanssa yhtä onneton. Nyt koeviikko on melkein ohi ja enää espanjankoe jäljellä. Aion rentoutua nyt pari päivää ennen tappojaksoa (43 tuntia viikossa), valokuvata, piirtää. Päästä eroon tästä stressin ja pänttäämisen aiheuttamasta kuumeesta ja vatsakivusta ja väsymyksestä. Ja ehkä ihan vähän avata niitä espanjan kirjojakin.

Mä en tiedä miltä elämä tuntuu

Jo silloin kun olin pieni, tämä tunne oli tuttu. Tunne, kun et ole haluttu joukkoon. Joukko on parempi ja onnellisempi ja hauskempi ilman sua. Me haluttais nyt olla rauhassa, niin menisitkö sä nyt iihan vähäks aikaa pois, mee vaik noiden kanssa leikkimään, jooko? Me tullaan sinne takas ihan pian. Kaunis tekohymy siihen vielä päälle, mutta sitten käännetään selkä. No, menin pois, annoin ihmisten olla rauhassa, en halunnut häiritä. Itse odotin sen "iihan vähän ajan" loppumista, turhaan. Menin koulun portaille itkemään, yksin, toivoen, että joku huomaisi ja tulisi kysymään, miksi mä en ole kenenkään kanssa. Sekään toive ei täyttynyt, vaikka sama kuvio toistui läpi kuukausien joka koulupäivä.

Päiviä, jolloin tuntee olevansa ei-haluttu milloin mihinkin porukkaan, on vieläkin. Niiden päivien jälkeen on ihana tulla kotiin. Nimittäin lähes aina, pikkusiskoni juoksee avaamaan oven. Kuulen lasin takaa, kun se huudahtaa äidille "Äitii, Tuuli tuli!" Sitten ovi aukenee ja saan heti kuulla selostusta siitä, mitä pikkusiskoni on tehnyt tai oppinut tai katsonut TV:stä.

Tietenkään 11 vuotta nuorempi sisko ei ole sama kuin oman ikäiset kaverit. Mutta mun sisko on ihana, sanan kaikissa merkityksissä. Se ei hyljeksi mua koskaan, mä oon ainakin vielä sen idoli. Se haluaa näyttää multa isompana, käyttää mun vaatteita, soittaa pianoa niinkuin mäkin. Haluaa olla mun kanssa, oikeasti, ei vain pakosta. Ja haluaa, että mä lakkaan sen kynnet "isojen tyttöjen" kynsilakoilla.

En voi kysyä pikkusiskoltani neuvoa matikasta, enkä puhua pojista samalla tavalla kuin ystävieni kanssa, en vaihdella vaatteita. Meillä on oma tapa viettää aikaa. Piirretään, lauletaan, soitetaan, jutellaan. Mä otan siitä kuvia. Tai vaan ollaan, mä teen läksyjä ja pikkusiskoni tulee mun huoneeseen, koska mä olen siellä. Rakastan kuunnella pikkusiskoni mietteitä kun se lapsen sydämellään heittäytyy syvälliseksi. "Mä en tiedä miltä elämä tuntuu" Ihan hyvä niin, vielä. Kyllä säkin oman osasi elämästä tuut saamaan.

Veljet härnäävät pikkusiskoani, koittavat antaa pusun väkisin. Pikkusisko juoksee karkuun, samalla huutaen korvia särkevällä desibelivoimakkuudella. Juuri ennen kuin äiti kerkiää tulla väliin, isoveli saa moiskaistua pikkusiskoani poskelle. Ylimielisen tuohtuneinen elkein prinsessapukuinen pikkusiskoni pyyhkii poskeaan. "Mä en haluu, et sä pussaat mua, koska pojat antaa kakkapusuja ja tytöt antaa ainakin prinsessapusuja!!!" Tätä huudahdusta seuraa vaaleanpunaisen leikkikännykän, tyttökännykän, heitto kohti kiusaajaa, joka väistää vaivattomasti. 

Koska olen itse perheen vanhin lapsi, tuntuu tosi oudolta miettiä elämää eteenpäin pikkusiskoni näkökulmasta. Sitä, kuinka se kertoo yläasteella isosiskostaan, joka asuu silloin ties missä, ehkä opiskelee. Jota se tapaa kerran tai pari kuukaudessa? En tiedä. Haluaisin kuitenkin aina pysyä pikkusiskolleni läheisenä ja tärkeänä, ehkä sellaisena, jolle uskoutua asioista, joista ei äidille kehtaa puhua.

Kyllä pikkusiskonikin osaa ärsyttää, tottakai. Nytkin se on harjoitellut monta minuuttia "tennislaulua" pianolla, jossa soitetaan vuorotellen kahta kosketinta. Mutta musta se on söpöä, eikä se halua olla sillä ilkeä. Pieni ja viaton pikku prinsessa.

About a Girl Who Didn't Want to Feel Like Flying

Hei ihmiset! Anteeksi kun on tullut näin huima väli kirjoittamisessa, huh, hävettää. Syynä taukoon on ollut (tai ainakin vaikuttanut hyvin paljon) koulun järjestämä Saksan matka ja kyseisen reissun jälkeinen huima jälkeenjäämismäärä läksyissä sun muissa kouluasioissa.. Hurjaa kuinka yksi viikko poissa voi pudottaa kärryiltä niin totaalisesti lukiossa! Nyt en kuitenkaan pura sen enempää kirjoitustaukoni syytä, reissupostauksenkin teen vasta vähän myöhemmin.

En ole lentänyt paljoa, oikeastaan vain Espanjaan ja takaisin, ja siitäkin oli jo pari vuotta. Korkeat paikat on hyi, mun mielestä, ja lentokoneen nousu pelottavaa. Kuinka nopeasti kaikki katoaa kauas, kuinka nopeasti me ollaan niin korkealla. Mietin myös aina sitä, että kuka hullu haluaa vapaaehtoisesti hypätä laskuvarjohypyn sellaisista korkeuksista, ite en vaan pystyis.

Muistan sen aamun, kun meidän perhe oli lähdössä Espanjaan. Kukaan meistä lapsista ei ollut lentänyt ennen. Reaktiomistapamme kyseiseen faktaan olivat kuitenkin varsin erilaiset. Pojat olivat jännittyneitä, mutta innoissaan, juttua ja kysyttävää riitti. Pikkuveljeni läpätti siitä, kuinka lentokoneessa oleminen on vähän samanlaista kuin vuoristorata. Ylös kiidetään ja alas. Hyi, kauhea ajatuskin, inhoan vuoristoratoja, varsinkin sitä kun rymistään alas ja mahassa on se tunne.

Juuri ennen lentokoneeseen astumista pohdin vakavasti, pitäisikö uhrata matka maahan, joka oli kiinnostanut mua jo monta vuotta, ja jäädä Suomeen ihan vain lentopelon takia. Huolimatta niistä lentokokemusgallupeista, joita olin ystäviltäni tivannut, joiden mukaan lentäminen on hauskaa, ruoka koneessa hyvää jne, pelkäsin niin, ettei maha ole varmaan koskaan ollut yhtä kipeä, kuin sinä aamuna jännityksestä.

Kuten jo tiedättekin, onnistuin kuitenkin hoipertelemaan koneeseen. Seuraavat 20 minuuttia säikyin joka ikistä koneen liikettä, kallistusta ja hytkymistä. Jauhoin purkkaa määrätietoisesti silloin kun en kysynyt isältäni, meneekö kaikki nyt normaalisti. Luin turvallisuusohjeet huolellisesti moneen kertaan.

Jääkiteet jotka muodostuvat ikkunaan, maassa näkyvät pilvien varjot, joiden olemassaolosta en ollut osannut koskaan kuvitellakkaan. Pilven läpi lennettäessä tuntuu, kuin me oltaisiin keskellä valkoista tyhjyyttä, jossa ei näy eikä ole mitään muuta kuin lentokone matkustajineen.

Pilvien yläpuolella sain rauhan. Lentoemäntien kolistellessa kärryineen kohdallemme, päätimme pikkuveljieni kanssa tilata juotavaksi tomaattimehua. No, se siitä hyvästä lentoruoasta, kyseinen litku maistui nimittäin ketsupilta, josta en pidä missään muaallakaan. Yritimme anella vanhempia vaihtamaan hedelmämehunsa ja kokisensa meille, onnistumatta.

Loppumatkan 13-vuotias Tuuli oli taas henki kurkussa. Erään ystäväni tarina suomalaiskapteenin huonosta laskeutumisista hänen lennollaan täytti mieleni mustilla pilvillä. Muistan todella yllättyneeni, kun olin ihan paniikissa odottaen hetkeä, jolloin koneen pyörät koskettavat taas maata. Odottaen kauheata rysäystä, jonka seurauksena  kone pompahtaisi maasta takaisin ilmaan vain rysähtäekseen maahan uudestaan. Kapteeni kuitenkin laskeutui niin, että sen hädin tuskin tunsi.

Ei se niin kauheeta olekkaan. Eikä siinä tunnu samalta kuin vuoristoradassa.

Ethän unohda

Oon kuullut ja lukenut tästä laulusta parina viime kuukautena, mutta jotenkin ei vaan ole tullut kuunneltua. Tänään sitten annoin mahdollisuuden ja huh. Tämä laulu sai miettimään. Itkemään. Sanotukset... Ei mitään suomalaista tekosurumielisyysmasennustunteilua, vaan aitoja.

Laulu kertoo vaarista, jolla on Alzhaimer/dementia yms. Vaari elää nuoruutensa sotavuosia uudelleen muistoissaan. Ja tuntee haluavansa nukkua jo pois, on nähnyt elämää jo tarpeeksi. Päästä hoitokodista uusille laitumille.

Niin monet vanhukset elävät hoitokodeissa, sairaaloissa. Tuttuja näkee harvoin, soittoja ei tule liikaa ja jos on vielä joku muistitauti, niin ei edes välttämättä tunne niitä ihmisiä. Kuinka ahdistavaa olisi, kun ei tuntis ketään ja muistais vaan kauas menneisyyteen, on yksinäistä ja kroppa rapistuu alta?

Biisin toisessa säkeistössä kerrotaan vaarin kuolleen. Itselleni kyseinen aihe on vielä aika tuore, oma vaarini kuoli viime vuonna. Täysin yllättäen ja ilman mitään Alzheimereita, mutta silti. Se oli kova paikka. Ehkä aina ensimmäisenä ei ole mielessä soittaa sille isovanhemmalle, jolla ei oikeastaan ole mitään uutta, saatika käydä luona ja jutella. Meille visiitti hoitopaikassa voi olla pientä, mutta sille yksinäiselle isomummille se  voi merkata paljon.

Ja kuinka korvaamattomalta yhteydenpito tuntuu sitten, kun on liian myöhäistä. Mulle ainakin tulis niin ylitsepääsemättömän kamala olo, jos tietäisin suhtautuneeni välinpitämättömästi ihmiseen hänen elinaikanaan. Enkä halua jättää yhtäkään rakastani, missä kunnossa he ovatkaan, sanomatta, että välitän ja rakastan. Että toimikaa kun voitte ja välittäkää vanhemmista.

Mies kävelee hautausmaalla, hiukan ontuen, tyttärensä vieressä. "Miksikäs me tänne tultiin", kysyy mies. Tytär pysäyttää miehen hellästi ja osoittaa harmaata hautakiveä, ihan samanlaista kuin kaikki muutkin. "Jaa, kyllähän mää ny muistan", huokaisee mies ja hiljenee. Kiveen on kirjoitettu hänen vaimonsa nimi kultakirjaimin.

Pala lapsuutta ja uusien muistojen tekemistä

Joka päivä oppii jotain, sanotaan. En tiedä opinko tänään varsinaisesti mitään, mutta... tiedostin. Ensimmäistä kertaa. Tänään toteutin kauan suunnittelemani reissun vanhoille kotikonnuilleni, mukanani vain pyörä ja kamera(-laukku, johon mahtui kyllä muutakin... No, se ei ollut nyt pointti!). Viime kerran olen ollut siellä, silloinkin autossa istuen, pari vuotta sitten. Aina ennen on tuntunut, että ah, olen taas kotona, kun näen ne seudut. Mutta tänään ensimmäistä kertaa tajusin, että kotini, tai edes kotiseutuni ei ole enää siellä, vaan paikassa jossa nykyään asun. En tuntenut enää tulevani kotiin, oikeastaan harhailin aluksi. Tunsin kasvaneeni paikasta pois ja kaikki tuntui pieneltä. Tottakai lapsuudenmaisemillani on kuitenkin aina paikka sydämessäni.

Seikkailupäiväni alkoi tänään jo kuudelta aamulla (ahh...). Isi jätti mut sitten työmatkansa varrelta erääseen luonto-/kasvi-istutuspuistoon. Siellä viihdyin reilun tunnin miljoona plus yksi kasvikuvaa räpsien.

Tarkistin myös entisen lempiosani puistosta, paikan, jossa oli oikean kokoisia puuhevosia ja kaikenmoisia muitakin ihania puueläimiä. Mutta mitä kohtasinkaan tänään! Jättimäisen puusta tehdyn Havu Mänty Suovan. Tiedättekö? Sen jolla pestään mattoja. Eikä siinä kaikki. Vähän Mäntysuovan takana oli megakokoinen juuriharja!! Siis oikeesti, kummalla lapset leikkii mieluummin- oikeen kokosilla puuhevosilla vain ylikasvaneilla, puisilla mattojenpesuaineilla ja juuriharjalla? Voi terve...

 No oli siellä nyt sentään lampaita... mutta niillä ei voi ratsastaa!

... ettei vaan kenellekkään jäisi epäselväksi, että pidän ruusuista. Paljon. 

Kyllästyttyäni kukkaloiston kuvaamiseen päätin suunnata kohti kotitietämme. Ja voin sanoa, että en meinannut heti löytää. Ja kun löysin, bongasin myös entisen naapurimme, joka ei muistanut mua ennen kuin kerroin kuka olen. Jaariteltiin perheistä, kerrottiin kuulumisia ja innokkaana puutarhurina hän näytti myös ylpeydenaiheitaan, luumupuita. Miehestä näki, että aika on kulunut, sekä pihasta. Sama piha, vähän muunneltuna. Niin, että uusia puita on kerinnyt kasvaa... Aikaa on kulunut, mä oon kasvanut, eikä entinen kotikaan ole säilynyt ihan samanlaisena. Kun katsoin tielle, pystyin melkein näkemään ystäväni pienenä, ajamassa pyörää ilman käsiä. Tällä tavalla kai sitä alkaa nähdä jo ohi kiitäneitä asioita kun vanhenee. Ei ole enää vain tulevaisuutta, vaan on myös jo menneisyyttä. Oho

Leikkipuistot kolusin myös, tottakai. Ne olivat ihan minejä! Viimeksi kun vietin aikaani niissä, pituudestani puuttui parikymmentä senttiä, jopa puoli metriä. Katsoin asioita ihan toisesta perpektiivistä. Tämä paikka oli yksi tämän päivän nyhjäyspaikoistani. Pieni, rupuinen leikkipuisto. Ehkä, toivottavasti muistan tän koristelineen ja lähellä olevan hiekkalaatikon vielä myöhemminkin... muustakin kuin varhaislapsuudesta. Haluan muistaa tän päivän vielä vähän vanhempana

Jokin aika sitten valitin, siitä, kuinka pettynyt olin kesääni. No, en vieläkään sitä mieltä, että tämä olisi kesieni kesä, villi nuoruusmuisto, "se kesä 2011-jolloin elämäni mullistui ja muutin myös muiden elämää" yms. Satuinpaa kuitenkin katsomaan tänään listaa, jonka tein loman alussa korkein odotuksin ja tajusin, että kyllähän mä jotain muutakin olen tehnyt kuin lojunut sohvalla yksin telkkaria töllöttäen! Tässä osa vaatimattomasta listastani:

Opi tekemään voikukkaseppele: No ei onnistunu, tajusin listan tehtyäni, että voikukat ovat jo kuihtuneet pois...

Puhalla saippuakuplia ja ota niistä kuvia: R a k a s t a n  saippuakuplia, niiden värejä ja heijastuksia. Jotain niin kesäistä! Eipä tullut tätäkään tehtyä. Mutta vielä ei ole liian myöhäistä! Kuva täältä

Herää aikaisin ja ota kuvia auringonnoususta: Ai heräisin aikaisin kesälomalla?! Ei onnistunu :D

Kuuntele artisin/bändin musaa, jota et ole ennen kuunnellut ja opettele uusia lauluja: Joo, olen kuunnellut! Adele, Death Cab For Cutie, The Cure ja monia muita... Ja tottakai olen siis oppinut uusia lauluja

Omista päivä piirtämiselle, maalamiselle yms taiteilulle: Eei oo inspis iskeny. Ehkä pitäis yrittää vähän enemmän

Lue kirjoja: Juujuu

Tee lista erilaisista lauluista, jotka ovat kesäisiä: Check

Osta joku hattu tai koruja: Yhden hatun ostin halvalla enkä tykännytkään.. Ehkä vielä joskus!

Kävelytä jonkun toisen koiraa: Jos ihan kirjaimellisia ollaan, enpä tehnyt tätäkään. Olin kuitenkin kesän alussa Lauran mökillä ja me tehtiin kävelylenkkejä niiden dogin kanssa. Mutta mä en pitäny siitä narusta kiinni.

Tee mansikkakakku: Mmm, hyvää oli!

Tee leikekirja kesästäsi: No en tehny kesästä, mutta pikkusiskostani kylläkin

Opettele uusi kampaus: Olen aivan täystuho/tumpelo hiusten kanssa. Omille kutreilleni en osaa tehdä muuta kuin ponnarin ja sotkunutturan... Eli eipä toteutunut tämäkään haave, mutta onneksi mulla on myös vähemmän avuttomia hiustenlaittaja-ystäviä

Mene telttailemaan (takapihalle): Tän toteutan vielä, pakko!!!

Mene rannalle ystävän/ystävien kanssa ja ole siellä myöhään: No aika myöhään oon ollu, mutta ei ihan niin myöhään, että niitä olisi voinut yöuinneiksi kutsua

Rentoudu auringossa tekemättä mitään: Of course, CHECK!

Mene kirpputorille: Hyi mikä haju ja hyi mitä vaatteita.

Vesisota!: Eei.

Osta uudet aurinkolasit: 10 e muka-Raybanit on tarttu jossain vaiheessa mukaan

Mene kahvilaan/ravintolaan, jossa et ole ollut ennen: Ah, tietoa tästä paikasta enemmän täältä

Löydä uusi, ihana paikka ja mene sinne kaverisi kanssa: Suomenlinna in my heart <3 Kahden vaihtariystäväni kanssa 

Tapaa joku jota et ole nähnyt pitkään aikaan: Tapasin ja pakko have to must tavata vielä pari tyyppiä!

 Mene pyörilemään yksin ja ota kuvia: Sitäkin tuli tehtyä

Mene piknikille: Tottakai!

Pelaa sulkapalloa: Ainoa urheilulaji, jota voin väittää osaavani edes hiukan :D Sulkkis+veljeni vastustajina+lämpimät kesäillat, kun aurinko ei enää häikäise eikä tuule= Rakkautta

Lue.. matikkaa: HyihyiHYI. Kesän kuivin tehtävä. Oon ihan uusavuton matikassa, mutta olen silti onnistunut avaaman kirjan pari kertaa.. wou, se on saavutus, mun itsekurilla!

Mutta vielä on kesää jäljellä ja toivottavasti myös kauniita päiviä..